Suuren osan elämääni olen tuntenut itseni yksinäiseksi. Tunne on kai kaikille tuttu, lähes väistämätön kokemus jokaiselle ihmiselle. Ei siinä sinänsä ole mitään erityistä, vaikka välillä omassa masennuksessani velloessa saatankin pitää omaa kokemustani ainutlaatuisena. Näin täällä käy.

Muistan jo lapsena olleeni yksinäinen. Joskus minulla oli mielikuvitusystäväkin. Harmi, etten muista sitä. Perheenjäseniltä olen saanut siitä kuulla, eivätkä hekään muista edes mielikuvituskaverin nimeä. Kuvitteellinen ystävä on houkuttava ajatus, mutta näin aikuisena se olisi jo merkki vakavasta mielenterveyden häiriintymisestä. Ja mehän emme halua näyttää sellaisia merkkejä ulkomaailmalle, emmehän?

Yksinäisyys on tunne, jolla ei sinänsä ole paljoa tekemistä yksin olemisen kanssa. Voi olla yksin tuntematta itseään yksinäiseksi. Yleensä tunnenkin suurinta yksinäisyyttä seurassa. Sellaisissa tilanteissa muut ihmiset ovat paikalla muistuttamassa minua siitä, että en saa heihin yhteyttä. Olemme samassa tilassa, mutta emme kohtaa. En tiedä, onko tämä yleistä, normaalia tai tervettä. Nykyisin olen tullut ajattelemaan, että tällaiset kokemukset johtuvat lähinnä siitä, että en itse osaa olla tilanteessa täysin paikalla. En uskalla heittäytyä olemaan oma itseni. Olen mukana vain jonkinlaisena roolihahmona ja kaiken aikaa tunnen suunnatonta etäisyyttä.

Olen sitten vetäytynyt yksin olemiseen. Vaikka yksin oleminen ei vastaakaan yksinäisyyttä olen pikkuhiljaa tuhonnut itseltäni mahdollisuudet tuntea minkäänlaista yhteyttä toisiin ihmisiin. Viime vuosien aikana olen saattanut kuluttaa kotona neljän seinän sisällä viikkoja poistumatta muualle kuin ruokakauppaan ja muihin välttämättömiin. Siellä sitten voivotellen sosiaalisen elämän puutetta ja yksinäisyyden raskautta. Marttyyrin osa on raskas.

Nyt tämä kaikki tuntuu jo enemmän tai vähemmän taakse jääneeltä. Ei tuollaiseen toimintaan voi jäädä, jos sen tiedostaa. Nyt kun alan tajuta, tuntuu kuin olisin monta vuotta etsinyt silmälaseja, jotka ovat olleet kaiken aikaa otsalla. Ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Mutta omia tapojaan on vaikea muuttaa. Pakenemisesta ja piilottelusta on kokemusta kaksikymmentä vuotta. Itsenäni paikalla olemisesta muutamia harvoja hetkiä. Pelkään sitä enemmän kuin mitään muuta. Se on järjetöntä. Pelkään niin paljon, että olen vetäytynyt kaikesta. Mutta mitä minulle voi käydä? Minut voidaan todeta arvottomaksi, huonoksi, pahaksi ja rumaksi ihmiseksi. Se mahdollisuus pitäisi hyväksyä. Jos ei pelaa, ei voi hävitä. Mutta ei voi myöskään voittaa. Ei voi kokea mitään.