keskiviikko, 7. toukokuu 2008

Ei otsikkoa

Gradun kirjoittaminen on taas ihan jumissa. Ei etene ollenkaan, kun en saa itseäni sen pariin. Voin istua tuntikausia koneen edessä tekemättä mitään. Ihmeellistä hommaa. Se on jotenkin vetänyt aivan pysähdyksiin. Johtuu varmaan siitä, että vaan stressaan liikaa siitä. Pidän liian suuria, mahdottomia tavoitteita. Kun paljon vähempikin riittäisi. Nyt on sen kanssa kuitenkin pakko päästä eteenpäin. Eikä auta yhtään, että ajattelee että on pakko.

Kuntoilemaan olen alkanut varsin reippaasti. Se auttaa kaikkeen. Olo on huomattavasti parempi. Kuntopyörää ja pientä punttausta. Kunto paranee nopeasti. Kyllähän se, kun on niin huonossa kunnossa. Tupakointikin loppui samalla. Nyt vain pitää olla tarkkana, että en natseile itselleni liikaa, lannistu, hermostu ja ala taas harrastamaan kaikkia pahoja tapoja. Pitää ottaa rennosti.

Rentoutuminen onkin ehkä vaikeimpia asioita maailmassa. Minulle ainakin. Mitenköhän se onkin niin? En tajua. Ei se aina ole sentään näin loputtoman vaikeaa ollut. Otan paineita nyt vähän joka suunnasta. Ja onhan tässä vähän aihettakin. Elämä on ihan levällään. Opinnot eivät etene, töitä ei ole, eikä oikein muutakaan elämää. Vaivihkaa olen päässyt livahtamaan ajantappamiseen elämäntapana. Se se on perseestä. Nyt tiputtelen pahoja tapoja pois. Mutta elämä jää sen jäljiltä aika tyhjäksi. Mieletön netissä pyöriminen, liiallinen pelaaminen jne. ovat ärsyttäviä ja tylsistyttäviä tapoja. Mutta kun ne lopettaa jää elämään ammottava aukko. Lopettaessa vasta älyää kuinka riippuvainen on.

Mutta eteenpäin, eteenpäin on katsottava kaiken aikaa. Vanhojen asioiden kaivelu voi olla ihan hyödyllistäkin, mutta rajansa silläkin. Haluaisin elää kuitenkin tätä päivää, ei menneisyydessä eikä tulevaisuuden unelmissa hamuten vaan tässä ja nyt. Se on vähintään yhtä vaikeaa kuin rentoutuminen. Ja liittynee siihen oleellisesti. Mitäpä sitä rentona turhaan muistelisi vanhoja paskoja aikoja tai pakenisi tulevaisuuden fantasioihin. Ja toisaalta kuka voisi olla rentona, jos päässä on loputon luuppi elämän ikävimpiä hetkiä.

Kirjoittamisen vauhtiin pitäisi kuitenkin päästä. Sen suhteen on ollutkin edistystä. Olen runoja kirjoitellut. Niitä olen tehnyt erilaisia kollaasi- jne. tekniikoita kokeilemalla. Ihan vain, että saisin jotain tehtyä ja pääsisin sitä kautta taas tuntumaan. Ja sehän auttaa! Nyt on runoja tullut jo varmaan lähemmäs parisenkymmentä. Välillä unelmoin kasaavani niistä kokoelman. Vähän epäilyttää sen toteutuminen, mutta miksipä se ei onnistuisi. Kyllä minä pystyn paremmin kirjoittamaan, kuin monet julkaistut kirjoittajat, perkele.

Tässä jatkuvana projektina elämänsä kuntoon saaminen. Kaikki liittyy kaikkeen, sen on saanut huomata moneen kertaan.

maanantai, 7. huhtikuu 2008

Ei otsikkoa

Tohtoreita ja ryhmiä, pillereitä ja hyviä neuvoja. Potilaana oleminen alkaa olla iso osa elämää. Se on huono rooli eläjälle. Mutta voihan siihenkin suhtautua monella tapaa. Pitää muistaa, että itse on vastuussa itsestään ja että apua voi kuitenkin pyytää sekä tarvita. Saada nämä asiat tasapainoon, heittäytymättä onnettomaksi passiiviseksi uhriksi, joka asiantuntijoiden täytyy korvata tai heittäytymättä omaan eristäytyneisyyteensä syyttelemään itseään omasta huonosta olosta. Jos menee heikosti, pitää hakea apua.
Tuntuu, että alan edistyä. Kevät ja valoisuus ovat herättäneet horroksesta. Saan itseni huomattavasti helpommin liikkeelle. En enää jää niin helposti tuleen makaamaan. Olenhan tuota saanut jo kirjoitettuakin joitakin juttuja, lähestyttyä ihmisiä, pidettyä jopa puoleni. Enkä ole syöksynyt perusteettomien häpeän ja syyllisyyden tunteiden kierteeseen. Se kierre on helvetti.

Edelleenkään en ole saanut juuri opiskeltua. Mutta pääasia nyt, että pääsen liikkeelle, että saan jotain aikaan. Aloitan helpoilla asioilla ja sitten etenen vaikeampaan kun kykenen. Aamulla ylös sängystä ja itsekuria peliin sen verran, etten jää istuskelemaan ja ihmettelemään koko päiväksi.

Tupakkaa olen taas vähentänyt. Poltan enää yhden tupakan päivässä. Paikkaan sitten nikotiinipurkalla. Aika helposti käy vähentäminen.

Täydellinen pysähtyneisyys ja masennus voi kaikesta huolimatta ehkä olla opettavakin kokemus. Se pistää miettimään omaa elämäänsä ja sen prioriteetteja. Kun elämä jää täysin tyhjäksi, voi sen rakentaa uudella tavalla. Mitä haluan tällä kertaa sisällyttää siihen? Se on vaikea kysymys. Enemmän tiedän vain siitä, mitä kaikkea en halua enää tehdä, mihin en halua aikaani tuhlata. Olen lukenut riippuvuuksien olevan ratkaisuja, jotka eivät enää toimi. Ja niitähän riittää.

torstai, 3. huhtikuu 2008

Hulluus

Minä ja hulluus. Hulluus ja minä. Viime vuosina olen ajatellut näitä asioita jatkuvasti. Mikä oikein on hulluutta? Epäilemättä välillä toiminta heilahtaa epäterveen puolelle. Silti pidän mielenterveyttä ja hulluutta lähinnä määrittelykysymyksinä. Tärkein kriteeri kai on se, että kokee itse kärsivänsä. Välillä minä kärsin, välillä nautin. Mutta en osaa ajatella itseäni ilman hulluutta.

Mitä normaalius edes on? Sen tunnistan itsessäni, että mielialat heittelevät huomattavasti enemmän kuin suurimmalla osalla ympärillä olevista ihmisistä. Tuntemisen skaala on laajempi. Välillä mielialan heilahtelut eivät tarvitse mitään syytäkään. Mutta onko se peruste ajatella, että minussa ja mielessäni on perustavanlaatuinen vika?

Niin sanotusti työkykyinen en välttämättä ole silloin,  kun heilahdan masennuksen puolelle. Niin kuin tällä hetkellä. Herään iltapäivästä, venyn pitkin päivää jaksamatta tehdä juuri mitään, iltaan ja yöhön pyörin paikallani, aamulla saan unta. Pitäisi kai heittää televisio ja tietokone ikkunasta. Ne eivät ole koko ongelma, mutta pahentavat. Ne tarjoavat illuusion jonkin tekemisestä, illuusion inhimillisestä vuorovaikutuksesta. Ja sitten pakon edessä hiippailen ruokakauppaan peläten jokaista vastaantulijaa.

Syrjäytymisvaara ja moniongelmaisuus. Jotenkin olen ajautunut ihan mahdottomaan tilanteeseen. Enää en onneksi juo. Juominen helpottaa hetkeksi, mutta tekee pitkäksi aikaa suunnattoman säikyksi. Mutta surkuttelen, kun kaikki entiset sosiaaliset tilanteet pyörivät enemmän tai vähemmän ryyppäilyn ympärillä. Jotain pitäisi kehittää tilalle, mutta en ole siihen kyennyt. En tiedä, mitä se voisi olla.

Joku voisi minua kehottaa hankkiutumaan hoitoon. Minä olen jo. Mutta mielialalääkkeitä en suostu syömään. Ne ovat lepositeet mielelle. Peittävät enemmän kuin parantavat ongelmia. Eikä kukaan muu pysty muutenkaan minun ongelmia ratkaisemaan. Itse täytyy oma elämänsä elää. Terapia on kuitenkin auttanut. Olen alkanut ymmärtää, että missä oikein mättää.

Ehkä tämä kirjoittaminenkin auttaa selvittämään tilannetta. Toivon niin. Nyt pystyn taas pitkästä aikaa kirjoittamaan. Se on tuntunut aivan mahdottomalta. Jokin siinä ahdisti. Epäonnistumisen pelkoa, näkyväksi tulemisen pelkoa ja muuta pelkoa. En ole osannut sitä käsitellä. Olen todella huono edes myöntämään pelkoja. Mieshän ei pelkää, mies ei itke. Mies on kone, jota kiinnostaa vain valta, seksi ja väkivalta.

Ei ole ihme, että olen niin eristäytynyt ja tunnen itseni yksinäiseksi. Tällaisten vuodatustenkin kirjoittaminen tuntuu pelottavalta. Mitä jos joku näitä lukee? Ja täällä sentään olen anonyymi. Pelkään todella paljon sitä, että minua ei oteta vakavasti, että minulle nauretaan jos paljastan ajatukseni ja varsinkin tunteeni. Ja olen minä siihen saanut tottuakin. Lapsuudesta kai se tämäkin vaikeus juontaa. Ei minua ole otettu vakavasti. Nyt en osaa ottaa itseäni tai muitakaan ihmisiä vakavasti.

Olen sitten tehnyt elämästäni itseni piilottamisen projektin. Eräänlaista itsetuhoa. Mutta en minä halua kadota, en minä halua kuolla. Kaikesta huolimatta minä haluan elää. Olla se hullu, joka minä olen, yrittämättä piilottaa tai muuttaa itseäni muiden ihmisten pelossa. Miksi minä edes pelkään niitä?! Tehokkaasti olen peittänyt pelkoni ylemmyydentunnolla, ajattelemalla olevani herkempi, älykkäämpi, joka suhteessa parempi ja kärsiväni omasta erinomaisuudestani norsunluutornissani. Voi marttyyria!

Pitäisi jotenkin onnistua sisäistämään se ajatus, että minä olen ihan hyvä tyyppi. En muita huonompi, mutten mikään yli-ihminenkään.

tiistai, 1. huhtikuu 2008

Yksinäisyys

Suuren osan elämääni olen tuntenut itseni yksinäiseksi. Tunne on kai kaikille tuttu, lähes väistämätön kokemus jokaiselle ihmiselle. Ei siinä sinänsä ole mitään erityistä, vaikka välillä omassa masennuksessani velloessa saatankin pitää omaa kokemustani ainutlaatuisena. Näin täällä käy.

Muistan jo lapsena olleeni yksinäinen. Joskus minulla oli mielikuvitusystäväkin. Harmi, etten muista sitä. Perheenjäseniltä olen saanut siitä kuulla, eivätkä hekään muista edes mielikuvituskaverin nimeä. Kuvitteellinen ystävä on houkuttava ajatus, mutta näin aikuisena se olisi jo merkki vakavasta mielenterveyden häiriintymisestä. Ja mehän emme halua näyttää sellaisia merkkejä ulkomaailmalle, emmehän?

Yksinäisyys on tunne, jolla ei sinänsä ole paljoa tekemistä yksin olemisen kanssa. Voi olla yksin tuntematta itseään yksinäiseksi. Yleensä tunnenkin suurinta yksinäisyyttä seurassa. Sellaisissa tilanteissa muut ihmiset ovat paikalla muistuttamassa minua siitä, että en saa heihin yhteyttä. Olemme samassa tilassa, mutta emme kohtaa. En tiedä, onko tämä yleistä, normaalia tai tervettä. Nykyisin olen tullut ajattelemaan, että tällaiset kokemukset johtuvat lähinnä siitä, että en itse osaa olla tilanteessa täysin paikalla. En uskalla heittäytyä olemaan oma itseni. Olen mukana vain jonkinlaisena roolihahmona ja kaiken aikaa tunnen suunnatonta etäisyyttä.

Olen sitten vetäytynyt yksin olemiseen. Vaikka yksin oleminen ei vastaakaan yksinäisyyttä olen pikkuhiljaa tuhonnut itseltäni mahdollisuudet tuntea minkäänlaista yhteyttä toisiin ihmisiin. Viime vuosien aikana olen saattanut kuluttaa kotona neljän seinän sisällä viikkoja poistumatta muualle kuin ruokakauppaan ja muihin välttämättömiin. Siellä sitten voivotellen sosiaalisen elämän puutetta ja yksinäisyyden raskautta. Marttyyrin osa on raskas.

Nyt tämä kaikki tuntuu jo enemmän tai vähemmän taakse jääneeltä. Ei tuollaiseen toimintaan voi jäädä, jos sen tiedostaa. Nyt kun alan tajuta, tuntuu kuin olisin monta vuotta etsinyt silmälaseja, jotka ovat olleet kaiken aikaa otsalla. Ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Mutta omia tapojaan on vaikea muuttaa. Pakenemisesta ja piilottelusta on kokemusta kaksikymmentä vuotta. Itsenäni paikalla olemisesta muutamia harvoja hetkiä. Pelkään sitä enemmän kuin mitään muuta. Se on järjetöntä. Pelkään niin paljon, että olen vetäytynyt kaikesta. Mutta mitä minulle voi käydä? Minut voidaan todeta arvottomaksi, huonoksi, pahaksi ja rumaksi ihmiseksi. Se mahdollisuus pitäisi hyväksyä. Jos ei pelaa, ei voi hävitä. Mutta ei voi myöskään voittaa. Ei voi kokea mitään.
  • Blogi-arkisto

  • Henkilötiedot

  • Tagipilvi