Minä ja hulluus. Hulluus ja minä. Viime vuosina olen ajatellut näitä asioita jatkuvasti. Mikä oikein on hulluutta? Epäilemättä välillä toiminta heilahtaa epäterveen puolelle. Silti pidän mielenterveyttä ja hulluutta lähinnä määrittelykysymyksinä. Tärkein kriteeri kai on se, että kokee itse kärsivänsä. Välillä minä kärsin, välillä nautin. Mutta en osaa ajatella itseäni ilman hulluutta.

Mitä normaalius edes on? Sen tunnistan itsessäni, että mielialat heittelevät huomattavasti enemmän kuin suurimmalla osalla ympärillä olevista ihmisistä. Tuntemisen skaala on laajempi. Välillä mielialan heilahtelut eivät tarvitse mitään syytäkään. Mutta onko se peruste ajatella, että minussa ja mielessäni on perustavanlaatuinen vika?

Niin sanotusti työkykyinen en välttämättä ole silloin,  kun heilahdan masennuksen puolelle. Niin kuin tällä hetkellä. Herään iltapäivästä, venyn pitkin päivää jaksamatta tehdä juuri mitään, iltaan ja yöhön pyörin paikallani, aamulla saan unta. Pitäisi kai heittää televisio ja tietokone ikkunasta. Ne eivät ole koko ongelma, mutta pahentavat. Ne tarjoavat illuusion jonkin tekemisestä, illuusion inhimillisestä vuorovaikutuksesta. Ja sitten pakon edessä hiippailen ruokakauppaan peläten jokaista vastaantulijaa.

Syrjäytymisvaara ja moniongelmaisuus. Jotenkin olen ajautunut ihan mahdottomaan tilanteeseen. Enää en onneksi juo. Juominen helpottaa hetkeksi, mutta tekee pitkäksi aikaa suunnattoman säikyksi. Mutta surkuttelen, kun kaikki entiset sosiaaliset tilanteet pyörivät enemmän tai vähemmän ryyppäilyn ympärillä. Jotain pitäisi kehittää tilalle, mutta en ole siihen kyennyt. En tiedä, mitä se voisi olla.

Joku voisi minua kehottaa hankkiutumaan hoitoon. Minä olen jo. Mutta mielialalääkkeitä en suostu syömään. Ne ovat lepositeet mielelle. Peittävät enemmän kuin parantavat ongelmia. Eikä kukaan muu pysty muutenkaan minun ongelmia ratkaisemaan. Itse täytyy oma elämänsä elää. Terapia on kuitenkin auttanut. Olen alkanut ymmärtää, että missä oikein mättää.

Ehkä tämä kirjoittaminenkin auttaa selvittämään tilannetta. Toivon niin. Nyt pystyn taas pitkästä aikaa kirjoittamaan. Se on tuntunut aivan mahdottomalta. Jokin siinä ahdisti. Epäonnistumisen pelkoa, näkyväksi tulemisen pelkoa ja muuta pelkoa. En ole osannut sitä käsitellä. Olen todella huono edes myöntämään pelkoja. Mieshän ei pelkää, mies ei itke. Mies on kone, jota kiinnostaa vain valta, seksi ja väkivalta.

Ei ole ihme, että olen niin eristäytynyt ja tunnen itseni yksinäiseksi. Tällaisten vuodatustenkin kirjoittaminen tuntuu pelottavalta. Mitä jos joku näitä lukee? Ja täällä sentään olen anonyymi. Pelkään todella paljon sitä, että minua ei oteta vakavasti, että minulle nauretaan jos paljastan ajatukseni ja varsinkin tunteeni. Ja olen minä siihen saanut tottuakin. Lapsuudesta kai se tämäkin vaikeus juontaa. Ei minua ole otettu vakavasti. Nyt en osaa ottaa itseäni tai muitakaan ihmisiä vakavasti.

Olen sitten tehnyt elämästäni itseni piilottamisen projektin. Eräänlaista itsetuhoa. Mutta en minä halua kadota, en minä halua kuolla. Kaikesta huolimatta minä haluan elää. Olla se hullu, joka minä olen, yrittämättä piilottaa tai muuttaa itseäni muiden ihmisten pelossa. Miksi minä edes pelkään niitä?! Tehokkaasti olen peittänyt pelkoni ylemmyydentunnolla, ajattelemalla olevani herkempi, älykkäämpi, joka suhteessa parempi ja kärsiväni omasta erinomaisuudestani norsunluutornissani. Voi marttyyria!

Pitäisi jotenkin onnistua sisäistämään se ajatus, että minä olen ihan hyvä tyyppi. En muita huonompi, mutten mikään yli-ihminenkään.