Tohtoreita ja ryhmiä, pillereitä ja hyviä neuvoja. Potilaana oleminen alkaa olla iso osa elämää. Se on huono rooli eläjälle. Mutta voihan siihenkin suhtautua monella tapaa. Pitää muistaa, että itse on vastuussa itsestään ja että apua voi kuitenkin pyytää sekä tarvita. Saada nämä asiat tasapainoon, heittäytymättä onnettomaksi passiiviseksi uhriksi, joka asiantuntijoiden täytyy korvata tai heittäytymättä omaan eristäytyneisyyteensä syyttelemään itseään omasta huonosta olosta. Jos menee heikosti, pitää hakea apua.
Tuntuu, että alan edistyä. Kevät ja valoisuus ovat herättäneet horroksesta. Saan itseni huomattavasti helpommin liikkeelle. En enää jää niin helposti tuleen makaamaan. Olenhan tuota saanut jo kirjoitettuakin joitakin juttuja, lähestyttyä ihmisiä, pidettyä jopa puoleni. Enkä ole syöksynyt perusteettomien häpeän ja syyllisyyden tunteiden kierteeseen. Se kierre on helvetti.

Edelleenkään en ole saanut juuri opiskeltua. Mutta pääasia nyt, että pääsen liikkeelle, että saan jotain aikaan. Aloitan helpoilla asioilla ja sitten etenen vaikeampaan kun kykenen. Aamulla ylös sängystä ja itsekuria peliin sen verran, etten jää istuskelemaan ja ihmettelemään koko päiväksi.

Tupakkaa olen taas vähentänyt. Poltan enää yhden tupakan päivässä. Paikkaan sitten nikotiinipurkalla. Aika helposti käy vähentäminen.

Täydellinen pysähtyneisyys ja masennus voi kaikesta huolimatta ehkä olla opettavakin kokemus. Se pistää miettimään omaa elämäänsä ja sen prioriteetteja. Kun elämä jää täysin tyhjäksi, voi sen rakentaa uudella tavalla. Mitä haluan tällä kertaa sisällyttää siihen? Se on vaikea kysymys. Enemmän tiedän vain siitä, mitä kaikkea en halua enää tehdä, mihin en halua aikaani tuhlata. Olen lukenut riippuvuuksien olevan ratkaisuja, jotka eivät enää toimi. Ja niitähän riittää.