Gradun kirjoittaminen on taas ihan jumissa. Ei etene ollenkaan, kun en saa itseäni sen pariin. Voin istua tuntikausia koneen edessä tekemättä mitään. Ihmeellistä hommaa. Se on jotenkin vetänyt aivan pysähdyksiin. Johtuu varmaan siitä, että vaan stressaan liikaa siitä. Pidän liian suuria, mahdottomia tavoitteita. Kun paljon vähempikin riittäisi. Nyt on sen kanssa kuitenkin pakko päästä eteenpäin. Eikä auta yhtään, että ajattelee että on pakko.

Kuntoilemaan olen alkanut varsin reippaasti. Se auttaa kaikkeen. Olo on huomattavasti parempi. Kuntopyörää ja pientä punttausta. Kunto paranee nopeasti. Kyllähän se, kun on niin huonossa kunnossa. Tupakointikin loppui samalla. Nyt vain pitää olla tarkkana, että en natseile itselleni liikaa, lannistu, hermostu ja ala taas harrastamaan kaikkia pahoja tapoja. Pitää ottaa rennosti.

Rentoutuminen onkin ehkä vaikeimpia asioita maailmassa. Minulle ainakin. Mitenköhän se onkin niin? En tajua. Ei se aina ole sentään näin loputtoman vaikeaa ollut. Otan paineita nyt vähän joka suunnasta. Ja onhan tässä vähän aihettakin. Elämä on ihan levällään. Opinnot eivät etene, töitä ei ole, eikä oikein muutakaan elämää. Vaivihkaa olen päässyt livahtamaan ajantappamiseen elämäntapana. Se se on perseestä. Nyt tiputtelen pahoja tapoja pois. Mutta elämä jää sen jäljiltä aika tyhjäksi. Mieletön netissä pyöriminen, liiallinen pelaaminen jne. ovat ärsyttäviä ja tylsistyttäviä tapoja. Mutta kun ne lopettaa jää elämään ammottava aukko. Lopettaessa vasta älyää kuinka riippuvainen on.

Mutta eteenpäin, eteenpäin on katsottava kaiken aikaa. Vanhojen asioiden kaivelu voi olla ihan hyödyllistäkin, mutta rajansa silläkin. Haluaisin elää kuitenkin tätä päivää, ei menneisyydessä eikä tulevaisuuden unelmissa hamuten vaan tässä ja nyt. Se on vähintään yhtä vaikeaa kuin rentoutuminen. Ja liittynee siihen oleellisesti. Mitäpä sitä rentona turhaan muistelisi vanhoja paskoja aikoja tai pakenisi tulevaisuuden fantasioihin. Ja toisaalta kuka voisi olla rentona, jos päässä on loputon luuppi elämän ikävimpiä hetkiä.

Kirjoittamisen vauhtiin pitäisi kuitenkin päästä. Sen suhteen on ollutkin edistystä. Olen runoja kirjoitellut. Niitä olen tehnyt erilaisia kollaasi- jne. tekniikoita kokeilemalla. Ihan vain, että saisin jotain tehtyä ja pääsisin sitä kautta taas tuntumaan. Ja sehän auttaa! Nyt on runoja tullut jo varmaan lähemmäs parisenkymmentä. Välillä unelmoin kasaavani niistä kokoelman. Vähän epäilyttää sen toteutuminen, mutta miksipä se ei onnistuisi. Kyllä minä pystyn paremmin kirjoittamaan, kuin monet julkaistut kirjoittajat, perkele.

Tässä jatkuvana projektina elämänsä kuntoon saaminen. Kaikki liittyy kaikkeen, sen on saanut huomata moneen kertaan.